Oltiin eilen Ukon kanssa ensimmäistä kertaa Burleskibileissä. Kotona oli sellainen olo, että olen liian tälläytynyt, mutta taisin sittenkin olla alipukeutunut. Jopa Ukko innostui aiheesta. Jouduimme ikävä kyllä lähtemään vähän kesken ohjelman, koska lapsenvahdin piti päästä kotiin. Seuraavalla kerralla enemmän panostusta ja täytyy katsoa, että saadaan lapset hoitoon koko yöksi.

Ensi sunnuntaina tulee kymmene vuotta siitä, kun aloimme yhteisen matkamme Ukon kanssa. Olen keksinyt niin hyvän lahjan, että! Tekisi jo mieli paljastaa mikä se on, mutta maltan vielä viikon. Suurempi, kahdenkeskinen juhlinta jää ensi kuuhun työvuorojen ja lastenhoidonpuutteen takia. Jostain syystä me juhlimme aina yhteistä oloamme syyskuussa. Emme juhli kihlajais- tai hääpäivää. En tiedä miksi tai mistä tämä ion saanut alkunsa.

Taas meni pari viikkoa hyvin. Kunnes iski ihna hillitön stressi töissä. Mätin sitten urakalla kotona illalla toscakakkua ja yhden pätkiksen löysin kassin pohjalta. Enemmänkin olis mennyt. Onniksi ei ollut kaapissa mitään.

Esikko reagoi taas johonkin ja voimalla. Hysteerisiä itkukohtauksia, itsensä sättimistä, tiuskimistä ja äyskimistä. On niin kurjaa katsella. Tuntuu, että kaikki kehut valuvat kuin vesi hanhen selästä. Lapsen itsetunto on nolla ja pettymystensietokyky kanssa.

Soitin perheneuvolaan ja halutaan takaisin asiakkaiksi. Esikko tarvitsee jotain tukea tunteiden säätelyyn ja itsetuntoonsa. Me olemme yrittäneet parhaamme. Emme tiedä enää miten nostaa lapsen omanarvontunnetta. Tähän tarvitaan nyt ammatilaisen neuvoja.

Ja huomaan, että kun murehdin, niin syön ja tekee mieli syödä rasvaista ja makeaa. Paino oli maanantaina 87.5kg. Pientä laskua siis havaittavissa.

Olin eilen aamulla ollut jo pari tuntia töissä, kun esikko soittaa koulun pihalta 8.05:" Äiti, tuleeko meille vauva?" Mitäääääääää!, ei tule vauvaa. "No, niin minäkin sanoin kaverille, että oot sanonut, että meille ei tule lisää vauvoja." Olen puhelimen toisessa päässä ihan äimänä:"Kulta, miksi te juttleette siitä, että tuleeko meille vauva?" Esikko siihen, että kun kaverin äiti oli sanonut, että meille ei voi tulla leikkimään, kun meille syntyy vauva ihan just. "Meille EI tule vauvaa ja meille voi tulla leikkimään ja jos meille joskus tulisi vauva, niin sinulle kyllä kerrotaan siitä ensimmäisenä!"

Olen tavannut tämän kaverin äidin kaksi kertaa ohimennen. En ihan oikeasti syö enää milloinkaan, jos vieraat ihmiset luulevat minun olevan raskaana. Ostan myös jonkinlaisen kokovartalokorsetin. Puoli päivää kuljin hengitystä pidättäen ja mahaa sisään vetäen. Miehestäkään ei ollut apua:"En mää sua kattele sillä sillmällä, että näytätkö raskaana olevalta, kun tiedän, ettet ole." Miehet!

Myöhemmin selvisi, että minut oli sekoitettu johonkin toiseen ihmiseen ja tämä lapsen kaverin äiti oli ihmetellyt, että en kyllä näyttänyt siltä, että meille syntyy ihan just vauva.

Sydämmentykytyksiä ja naurukohtauksia ja ehkä lisäpotku taas saada käyntiin projekti joka on ollut vähän heikossa hapessa.

Paino tänäaamuna 87.5kg.

Olen viime päivinä lukenut fecebookista (liityin viimein itsekkin) vanhojen kavereiden kuulumisia. Tiedän, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, mutta välillä oma elämäni tuntuu lattealta verrattuna muihin.

Paljon niistä asioista mistä itse haaveilin nuorena on jääneet tekemättä. Tunnen kateellisuutta muita kohtaan. Toisaalta varmaan valitsisin samoin, jos joutuisin uudelleen menneiden valintatilanteiden eteen. Omassa elämässäni ei varsinaisesti ole vikaa, enkä ole tyytymätön, mutta silti... Missä on kaikki se hohto jonka siihen kuvittelin.

Minusta piti tulla käsityöläinen/taiteilija, boheemi vapaasielu joka elää ränsistyneessä puutalossa lauma kissoja ympärillä ja kasvattaa lampaita.

Asun kerrostalolähiössä, vuora-asunnossa, kissat muutti mummulaan, elän säännöllistä elämää, olen aika tiukkapipoinen, olen töissä siivousfirmassa, urheilen hullunlailla, en saa syömisiäni kuriin, en ole koskenut saveen moneen vuoteen enkä kangaspuihin yli kymmeneen vuoteen, en muista koska olisin viimeksi maalannut tai piirtänyt muuten kuin lapsille, en kuuntele musiikkia enää juuri ollenkaan, en ole käynyt taidenäyttelyssä pitkään aikaan.

Tunnen itseni arkiseksi, harmaaksi ja latteaksi.

Pitäisi miettiä mitkä on ne asiat jotka todella haluan saavuttaa, mitä olen valmis tekemään niiden eteen ja miten sen teen. Eilen juuri sanoin eräälle kaverille, että siihen riittää aika mitä ihan oikeasti haluaa tehdä. Miksi en sitten toteuta sitä omalla kohdallani? Miksi elän Sitten kun-asenteella? Miksi en elä tässä ja nyt?

Asiat joita todella haluan:

• omakotitalo
• saada oma paino hallintaan
• tyytyväisyys omaan elämääni ja itseeni

Bodystep alkaa 12.15 ja sinne matka käy. En ole vielä ollut uudessa ohjelmassa. Vieraat lähtivät toiseen kyläpaikkaan päiväksi, niin voin hyvällä omalla tunnolla jumpata.

Syömiset ovat huonolaatuisia, suklaata ja punaviiniä ja ja ja...

Me lähdetään mökille. Sinne missä sielu lepää ja mielen valtaa rauha. Siellä laineet liplattaa laituria vasten ja koivut kuiskii salaisuuksia. Siellä on hyvä kaivaa varpaat maahan ja olla yhtä kaiken kanssa. Se on minun taivaani.

Hyvää juhannusta kaikille!

Liikunta on ollut liian vähällä viime aikoina. Töissä ihan tosi kiire ja perhe tuntuu jäävän paitsioon. En raaski lähteä salille enää työpäivän jälkeen.

Niinpä aloitin pyöräilyn. Pyöräilin koko viime viikon töihin ja tänäänkin. Eilen en pyöräillyt, mutta satoi kaatamalla vettä. Äkkiä palaa 400kcl yhteen suuntaan. Matkaa on jotain 10km ja aikaa kuluu 35min. Pyörässäni ei ole vaihteita tai muitakaan hienouksia. HIki tulee ja syke nousee.

Kunhan vielä saan syömiset kuriin.

Joka päivä päätän, että nyt, ny6t riitti. Minulla on itsekuria ja itsehillintää. Nyt lähtee loputkin läskit.

Ja taas löysin itseni käsi kyynärpäätä myöten chipsipussista. Ja kaiken söin. Tää on taas niin vaikeaa!

Viimeiset seitsemän viikkoa on mynnyt yhdessä hujauksessa. Esimiestuuraus oli rankkaa ja loppus kohden jopa antoisaa. Ensimmäiset viisi viikkoa oli iltaisin niin väsynyt, että olotila muistutti lähinnä koomaa. Ei meinannut pää pysyä menossa mukana. Koko ajan tuli uutta hirveällä tahdilla. En kyennyt enää töiden jälkeen mihinkään. Ukko-parka joutui siivoamaan ja laittamaan ruokaa, kun vaimosta ei ollut mihinkään.

Luulin oikeasti olevani helpttunut ja vilpittömän iloinen, kun esimieheni palaa takaisin maanantaina. Löysin kuitenkin sisältäni piene äänen joka sanoo, että nyt se tulee vahtimaan sua ja kyttää sun tekemisiä. Viimeiset puolitoista viikkoa alkoi sujumaan. Sain hyvää palautetta ja onnistuin omasta mielestäni selvittämään pari kriisiä aika hyvin. Alkuun ajattelin, ettei esimieshomma ole ollenkaan mun juttuni, mutta nyt en ole enää siitä ihan varma. Meidän piirin palvelujohtaja vähän lupaili, että voisi tehdä/kouluttaa minusta esimiehen vuoden parin sisään. Ja olen huomannut muutamista jutuista, että hän käyttää mieluusti aikaa siihen, että neuvoo ja opastaa vaikka siihen menee ylimääräistä aikaa. Ja nyt minut on otettu mukaan tekemään sellaisia asioita joita en ole ennen tehnyt ihan sen takia, että opin ne tulevaisuuden varalle. Mukavaa saada positiivista palutetta ja kiitosta. Katsotaan mitä tapahtuu, kun oma esimieheni tulee takaisin maanantaina. Hän on tunnettu aika töksähtävistä kommenteista ja negatiivisuudesta. Vähän hirvittää. Meidä palvelujohtaja soitti minulle loppuviikosta ja sanoi, että on tässä jo pari päivää pitänyt sanoa sulle, että jos tulee puhetta ja kysymyksiä (syytöksiä) siitä miten olet toiminut joissain jutuissa, niin sanot sitten vaan, että toimit parhaaksi katsomallasi tavalla juuri siinä tilanteessa ja sitä on turha enää vatvoa jälkeen päin. Toisaalta on hyvä tietää, että tarvittaessa minulla on ylempieni tuki.

Esikko pääsi musiikkiopistoon ja aloittaa syksyllä kalrinettin soiton. Äiti on tosi ylpeä.